Retken edetessä sää alkoi muuttua epävakaisemmaksi. Jokaiselle
päivälle viikon sääennusteessa luvattiin sadetta. Lisäksi haasteena oli, etteivät
ennusteet aina pitäneet paikkansa. Olimme pari päivää vielä länsirannikolla
Hokitikan pikkukaupungissa. Kun kalastaminen ei oikein onnistunut vietimme
aikaa kaupungilla, vierailimme museossa tutustumassa länsirannikon
paikallishistoriaan sekä bongailimme glow wormeja (Fungus gnat-lajin toukkavaihe loistaa pimeässä. Kameramme ei onnistunut tallentamaan tätä kuitenkaan riittävän hyvin blogipostausta varten...) ja ihastelimme
auringonlaskuja.
Museossa tutustuttiin paikallisherkun whitebaitin historiaan |
Koska reissua ei enää ollut hurjasti jäljellä, lähdimme jo
ajelemaan takaisin kohti itärannikkoa. Matkalla päästiin vielä parina päivänä
onkimaankin. Ensin kokeiltiin sateiden aikana pienehköä spring creekiä, vaan
eipä sielläkään vesi mitään ginin kirkasta ollut. Ruskeahko vesi yhdistettynä
nuhjuiseen sadepäivään loi haastavahkot olosuhteet, joten päivän saaliiksi jäi
yksi kusimutteri ja yksi parhaat päivänsä nähnyt taimenvanhus. Yksi peruke myös
meni poikki kalan nykäistessä suoraan otista suojapaikkaansa under cut –penkan
alle.
Purolta matkaa jatkettiin kohti tuttua jokea, jossa aiemmin
oli sössitty iso kala. Tiedossa oli paljon kävelyä ja vähän kaloja, mutta kyllä
kalojen vähyys pääsi silti yllättämään. Tähän kohtaan sopiikin monien mielessä
Uuden-Seelannin kalastuksesta olevan ruusuisen kuvan hankaaminen hiukan
totuudenmukaisemmaksi! Ajankohta ko. joella piipahtamiseen oli aika optimaalinen näin ruuhka-aikaan. Muutaman päivän jatkuneet sateet olivat värjänneet joen hetkellisesti,
joten kalastuspaine oli ollut melko minimaalinen/olematon ainakin pari päivää. Lisäksi pääsimme ensimmäisinä
korkkaamaan paikan veden kirkastuttua. Reput lastattiin selkään ja aamulla
varhain lähdettiin tarpomaan ylävirran suuntaan. Alimmilla ”peruspaikoilla” ei
nyt näkynyt evääkään, vaan ensimmäinen aktiivisesti ruokaileva kala (6,5
paunaa) havaittiin jo n. 9-10 kilometrin köpöttämisen jälkeen. Alempana nähtiin
ruhtinaalliset 4 kalaa, joista joka ikinen jökötti neuroottisena pohjassa
liikuttamatta evääkään. Oddsit tällaisten saamiseen ovat aikalailla nollissa.
Kalastuspaineeseen tottuneet kalat eivät viitsi edes uida karkuun, vaan jäävät
monesti paikoilleen vaikka kävelisi aivan vierestä.
Yö vietettiin jokivarressa ja aamulla toki kalastusta
jatkettiin, huolimatta kalahavaintojen vähyydestä. Onkimista jatkettiin noin 3
kilsan verran, jonka aikana nähtiin yksi kala. Edellisellä reissulla pätkällä
oli useampia hyvänkokoisia kaloja, mikähän lie ollut nyt vikana. Luultavasti
isommat kalat ovat painuneet alemmas vesien käytyä todella alhaalla. Kalastus
lopetettiin noin 15 kilsan päässä autosta, saldona siis yksi saatu kala + 5
nähtyä kalaa. Kotimatkalla tutkittiin vielä tutut poolit, ja niistä kahdessa
näkyi kala. Toinen fisuista oli oikeastaan syy, miksi joelle taas mentiin,
tällä kertaa se säikähti vasta katsottuaan varovasti tarjottua perhoa hetken..
30 kilsaa ja yksi kala haavissa, parille murjottavalle kalalle epätoivoiset
yritykset ja mainitun ison kalan säikytys – ei ollu helppoa ei!
Reissun viimeiset päivät käytettiin itärannikon ihailuun.
Toivoimme aurinkoisia säitä rannalla lököilyyn. No, saimme puolikkaan
aurinkoisen päivän ja loput olivatkin sitten harmaita tai sateisia. Silti
rannikkolomailu loppuun oli mukavaa: löysimme rannalta hienoja paua-simpukoita
kotiinvietäväksi, näimme hylkeitä, delfiinejä ja merilintuja ja metsästimme
fossiileja. Pääsimme myös herkkutelemaan seafoodilla useampana päivänä. Yhdeksi
illaksi ostettiin valmiiksi keitettyä crayfishiä merenrannalla syötäväksi, ja
toisina päivinä maistelimme ravintolassa ja seafood-kioskilla pauaa,
paikallisia kaloja ja kampasimpukoita.
Sitten olikin aika palata Christchurchiin palauttamaan auto ja pakkaamaan rinkat kotimatkaa varten. Onneksi kaupunki tarjosi vielä meille vähän cityelämää, tuliaisten hankkimista ja Mikalle hyvän valikoiman paikallisia erikoisoluita ja komeat krokotiilikengät.
Viimeisenä iltana pakkailujen jälkeen tulimme siihen
tulokseen, että reissu oli ollut antoisa. Ehdimme onkia olosuhteisiin nähden
hyvin ja tehdä paljon muutakin. Uuden-Seelannin luonto hurmasi edelleen
kauneudellaan. Oli mukavaa heittäytyä viideksi viikoksi reissulaisen elämään,
jossa ei ole rutiineja ja suurimmat ”huolenaiheet” liittyvät siihen, mihin
mennään kalaan/mitä tehdään, milloin syödään ja mihin parkataan auto yöksi. Kotimatkalla lentokoneessa alkoi jo seuraavan
reissun suunnittelu, onneksi tukalan lentomatkan unohtaa nopsaan ja Mikan
korviin ehtii ennen ensi reissua tulla vähemmän palanut iho.